keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

opettelen




Yritän löytää tasapainoa. Lapset, koti, mies, minäitse, opiskelu, harrastukset ja työ. Lapset vievät sen suurimman lohkon. Se on tietysti luonnollista js niin haluankin. Mutta miten tähän saisi sisäistettyä muutakin, ilman että kaikki tuntuu suurelta kaaokselta ja täysin hallitsemattomalta? En löydä sitä hentoa viivaa, jota pitkin tulisi astella, ensiksi kädet sivuilla, tasapainoa hakien. Jalat hieman horjuen ja puolelta toiselle kallistellen. Sitten kun tuo hentoviiva muuttuisi tutuksi ja sitä pitin olisi tarpeeksi monta kertaa kävellyt, tulisi siitä yllättäen leveä polku. Semmoinen jota pitkin onkin helppo kävellä horjumatta. Ja vaikka välillä kaatuisi ja astuisi ulos polulta, olisi siihen helppo palata. Naurahtaa kömmähdykselle ja jatkaa määrätietoisesti eteenpäin.
Löytyykö sellaista polkua koskaan? Onko sitä edes olemassa?

10 kommenttia:

Ballohedi kirjoitti...

jos löydät tasapainon kerro toki meille muillekkin samassa tilanteessa taapertaville. kait tässä joskus joku elämän rytmi löytyy? toivon...

aurinko ja kuu kirjoitti...

Tiedätkö, toi on just toi vaihe, kun alkaa suunnata katsetta eteenpäin.
Pesänrakennus alkaa olla ohi ja vaikka tuntuu pelottavalta ja haikealta oma tarve tehdä jotain , jotain omaa kasvaa.Mä olen kokenut ton saman jo kaksi kertaa ja kolmas on meneillään.Jokaisen lapsen jälkeen olen lähtenyt työelämään, puskenut itseni takaisin markkinoille ja rakentanut arjen uudestaan ja joka kerta se on ollut yhtä pelottavaa ja raskasta.
Nyt tuntuu eriltä, kun tiedän, ettei lapsia enää tehdä lisää.Nyt tuntuu, että on elämänsä kolmannen vaiheen alussa.Nuoruus,perhe ja nyt on mahdollisuus tähdätä taas vaikka minne.Vähän sama tunne kun lukio loppui... ;)Mutta vastuu ja haikeus ja aikuisuus ovat painona.
Tää on tää vaikein vaihe.Juuri tää pähkäilyn ja muovautumisen vaihe.Se vaan täytyy puskea läpi ja sitten, lupaan kyllä, se lähtee sujumaan ja sitä miettii, että mikä tässä nyt oli niin vaikeaa.

virva kirjoitti...

En osaa kyllä antaa neuvoja,noin paljoa minulla ei ole yhteen soviteltavaa..Mitä sinä opiskelet?..Ja työt?
Käytkö työssäkin (kodin ulkopuolella)?
Toivon että saat sen tasapainon.
On muuten söpö syömäri kuvassa.

Tirpana kirjoitti...

Ballohedi : Tiedän että varmasti en ole yksin näitten fiilisten kanssa. Varmasi moni muukin hakee sitä tietä. Mutta tiedän, että jotkut ovat sen löytäneet. Olen heille hiukka kateellinen. Heillä on taspaino.

aurinko ja kuu: Kiitos ihanista, viisaista sanoistasi. Sinulla löytyy kokemusta ja sinulla on hieno ura. Melkein sait minut itkemään. Kai tähän vaiheeseen kuuluu se herkistyminen kaiklle ja kaikesta. Pikkuhiljaa eteenpäin... Jos saisin seuraavaksi sen opiskelupaikan.

virva: Vielä en opiskele. Toivon että pian pääsen kouluun. Viimeistään kun tuo nuorin on kolme. Mies on tällä hetkellä töiden lisäksi koulussa. Ja minulla on oma toiminimi, jonka kautta teen pieni muotoista työtä. Muutaman kerran viikossa, joksus enemmän ja joskus vähemmän. Lähinnä iltaisin, niin että mies on kotona tai lapset hoidossa isovanhemmilla. Mutta nautin siitä että miulla on ihan oma juttu ja saan siitä vähän tulojakin. Mutta raskasta se on sovittaa tähän hetkeen. Toivoisin voivani antaa itsestäni myös hiukka enemmän työlle. Mutta tällä hetkelä se on mahdotonta. Opiskelua odotan inolla. Sitten pääsen siihen amaattin, jota todella haluan tehdä!

Anrinko kirjoitti...

Tiedän tunteen. Mutta sä sentään tiedät mitä haluat tehdä...mä en tiedä.
Olen ollut kotona nyt melkein 8 vuotta. Ja se on mennyt vauhdilla! En ole palaamassa töihin vähään aikaan...jos nelonen meille vielä tulee. Mutta mitä sitten? Ehkä jatkan käsitöiden parissa jos se kantaa ja antaa edes vähän tuloja. Voin jatkaa kotona sitten niin...
Välillä tulee sellainen riittämättömyyden tunne. MITEN saa ajan riitämään kaikkeen niin ettei olisi koko ajan sellainen "pitäisi" tunne.
Huoh...

Piupau kirjoitti...

Ihana blogi sinulla, värit valloittavat ja antavat voimaa.
Tasapaino on kai luotu tulemaan ja menemään, juuri kun luulet että kaikki on niin kuin pitää huomaat ettei mikään ole oikein. Sitä on vaan haettava koko ajan, elämä muuttuu.
Se on kai enemmän se veteen piirretty viiva, koko ajan liikkeessä, välillä myrskyisää, välillä tyyntä, toisinaan aallon pohjalla, toisinaan valossa allon korkeimmalla harjalla. Sitten kun sen hyväksyy voi löytää rauhan...ehkä.
Ihanaa päivää ja aurinkoa elämään

viidenaiti kirjoitti...

Tunnistan itseni sinun tekstistä. Yli vuosikymmen kotona. Työsuhteessa. Opiskelijana. Freenä. Äitinä. Lapset ja perhe ovat ajaneet kaiken ohi. Ja niin on ollut tarkoituskin. Olen ajatellut, että aikansa kutakin. Lapset ovat meillä lainassa vain hetken...

Eli täälläkin opetellaan tätä elämää koko ajan... Juuri kun tajuan, että asiat ovat tasapainossa ja kaikki niin kuin pitää, tiedän, että taas menen kohti kaaosta. Välillä se on hallittu kaaos, välillä ei. Parhaita hetkiä ovat ne kun huomaa, että lasten siivet kantavat ja he välittävät oikeasti sinusta. Eivät vain "viran puolesta". Ja juuri silloin ei se kaaoskaan haittaa.

Nykyisin minulla on muutaman päivänä keskellä päivää muutama tunti omaa aikaa. Arjen luksusta. Saa hengähtää ja tehdä jotain omaa, vaikka kesken se aina jää ;) Voimia ja näkökulmia pohdintoihisi. Täällä ollaan.

Nonna kirjoitti...

Päivä kerrallaan ja pienillä askelilla eteenpäin. Välillä leveää polkuja, välillä kapeikkoja. Täytynee vain oppia nauttimaan niistä pienistä hetkistä, jolloin polku on leveä ja asiat hallussa.

Vuosia myöhemmin voit sitten lueskella tätäkin blogikirjoitustasi ja naureskella, että huh, onko elämä joskus ollut tuollaista! =)

Tsemppiä tähän hetkeen!

Katja kirjoitti...

Minäkin tasapainottelen. 10 vuotta kotiäitinä, hiukan opiskelua siinä samalla. Nyt kaksi lasta jo koulussa ja yksi osapäivähoidossa, hiukan työtä, opinnoiksi otan vain lyhyitä ja täydentäviä. Aikoinaan opinnot tuli tehtyä, vaikken ihan sille alalle sitten enää palannutkaan. Nyt ainut kriteeri työlle on, että se ei saa stressata, ei viedä yöunia eikä haitata perhe-elämää. Irtotunteja siis lähinnä ja lyhyitä projekteja, määräaikaista kaikki. Joskus mietin, että vakituisessa kokopäivätyössä pääsisi vähemmällä pähkäämisellä, saisi pysyvän työyhteisön jne. Silti.

Ihan kauheaa vauhtia lapsuus kuluu. On se helpotuskin, mutta miten paljon valuu ihan ohi kotona lasten kanssa ollessakin. Haikeaa. Ja jotenkin on niin, että nytkään en koe, että olen ollut riittävästi läsnä. Ihan turhanpäiväisiä on tullut murehdittua. Hyvin olisi voinut olla vain, antaa lasten kiivetä syliin ja sylistä pois, olla hötkyilemättä, nauttia enemmän.

Minä olen 42v. enkä vieläkään tiedä, mitä teen isona (paitsi kirjoitan, mutta ei se elätä). Mutta aikaa on ja ainut olemassaolon tosihetki on nyt.

Valoa ja iloa!

Tirpana kirjoitti...

Kiitos kaikille viisaista sanoista.
Minäkin ehdottomasti haluan antaa sen suurimman osan ajastani lapsille kun ovat ihan pieniä. Välillä tunnen huonoa omatuntoa jos päivät vaan menee siihen että istutaan ja toimin patjana, tuolina ja halipuuna. Toisina päivinä taas pakahdun onnesta ja tiedän miten ainut kertaista tämä kaikki on.
Opiskelut toivon voivani aloittaa hitaammalla temmolla. Ja kohtahan tässä jo yhdeksän vuotta tulee kotiäitinä oltua. Ja päivääkään en vaihtaisi pois.