Kaipaan minä vieläkin vanhaa kotiamme. Tai en ehkä niinkään sitä pelkkää sisätilaa, vaan kaikkea siihen liittyvää ympäristöä. Se paikka oli minulle niin koti. Siellä oli meri, siellä oli metsä, siellä oli se meidän lähikauppa ja siellä oli paljon minulle läheisiä ja tärkeitä ihmisiä. Siellä oli myös pieni rakennettu lampi ja siellä oli paljon nuijapäitä. Lapsille tärkeitä muistoja liittyy myös sinne. Välillä itkettää ja kyyneleet tulevat silmiin. Niin iso on ikäväni.
Toisaalta olen minä jo tännekkin kiintynyt. Voin istua keittiön pöydän äärellä ja katsoa ikkunasta kuinka lapset tekevät lumiukkoa pihalle. Voin polkaista saappaat jalkaan ja avata oven. Ja kas olenkin jo pihalla. Kyllä minä pikkuhiljaa kiinnyn tähän kotiin. Ehkä sitten pikkuhiljaa myös tähän ympäristöön.
Odotan jo ensi kesää ja sitä kun voin rauhallisin askelin, paljainjaloin kävellä pihanpoikki pyykkikori käsissäni. Ripustaa pyykkejä ja nauttia auringon lämpimästä paisteesta.
Mutta nyt minua ilahduttaa tuo lumiukko, joka on kääntänyt kasvonsa leveästi hymyille kohti aurinkoa, kädet suureen halaukseen ojennettuina.
4 kommenttia:
Onpa sympaattinen lumiukko!
Tuttuja fiiliksiä nuo kotiutumisajatukset. Ollaan asuneet nykyisessä kodissamme jo yli 6 vuotta, ja vasta ihan vähän aikaa sitten pihalle ajaessani tuli semmoinen lämmin läikähdys rintaan, että tää on mun KOTI.
Mukavia päiviä!
no mutta...jätämpä nyt kommenttia:D
asustelette ilmeisesti aikas samoilla "huudeilla" kun mekin?
itsellänikin oli melekonen homma pohjoosen jälkeen tänne tottua kun vuosi sitten muutettiin.
nykyään viihdyn täällä paremmin kuin missään:) kaikkeen tottuu...
näemmekö tiistaina kerhossa?
Hauskaa viikonloppua!
Teija: Niin kaise vain vaatii omman aikansa tottua. Pikkuhiljaa. Mukavia päiviä myös sinne.
Ballohedi: Kiva kun jätit =). Niin Ja me asutaan aika samoilla kulmilla. Me vaan asutaan täällä aivan toisesa päässä, junaradan tuntumassa.
Tiistaina nähdään =)
Mukavat viikonloput myös sinne.
Heippa! Blogissani olisi sinulle haaste...
Lähetä kommentti