Tässä se olisi. Meidän uusi koti. Minulle ei niin uusi. Olen asunnut siellä lapsuuteni ja nuoruuteni. Se on koti jossa kasvoin aikuiseksi. Nyt, viiden kuukauden päästä tuo koti olisi minun, mieheni ja lapsieni koti. Omat lapseni kasvaisivat ja saisivat omat muistonsa siellä. Kävisivät saman koulun kun minä aikoinani. Tuntuu oudolta. Jännittävältä? Viehättävältä? En tiedä.
Kohta ei voi enää perääntyä. En ehkä haluakkaan? Meidän koti?
3 kommenttia:
jännittävää!
mulla on aina jotenkin haikea olo vanhemmillani käydessä.. vaikka koko talo on remontoitu ja lasten huoneiden seinät kaadettu ison makkarin tieltä, on se silti se koti, jossa vartuin.. haikeaa.
-mirka-
Niin on se haikeaa. Jännä nähdä miten me asetutaan sinne ja tuleeko siitä sitten meidän koti, vai tuntuuko se aina vanhempieni kodilta...
Voi mä tiedän miltä tuo tuntuu! Me muutettiin miehen kanssa mun lapsuudenkotiin syksyllä, ja mullehan se oli eräällä tavalla kotiinpaluu.
Kuitenkin rakastan taloa niin paljon, että se on aina tuntunut siltä ainoalta oikealta paikalta asua. Ja nyt siitä saa tehdä omannäköisensä. Samalla siitä tulee ihan oma koti, vaikka puitteet periaatteessa onkin ne lapsuudesta tutut.
Rasitteena tässä on vain välillä se, että mä näen asiat nostalgian lasien läpi enkä haluais aina muuttaa niin monia juttuja kuin mies. Se taas haluaa jyrätä paljon asioita ihan uusiksi, että saadaan talosta meidän näköinen. Tasapainotteluahan se vaatii aina välillä. :)
Lähetä kommentti